PIIKKIKAMMOISET ei ehkä kannata kattoo noita kuvia, ei ne nyt pahoja oo, mutta jos oikeesti on paha kammo nii ... eli omalla vastuulla luette & katotte kuvat, mä varotin! :)
Ykköstyypin Diabetes
-Haima lakkaa tuottamasta insuliinia, syytä ei tiedetä.
-> täytyy aloittaa insuliini hoito joko pumpulla tai pistoshoidolla.
- oireina mm. jatkuva nälkä & jano, runsas virtsan eritys, laihtuminen, väsymys
-Forever with you, eli ei voi parantua ainakaan nykyään, ehkä tulevaisuudessa.
En muista juuri mitään siitä päivästä ku mut vietii sairaalaa ja todettii diabetes, ykköstyypin sellainen.
Olin sillon 6-vuotias. Ainut mitä muistan on oikeestaan se, että kaikki oli tosi hämmentävää ja äiti itki.
Ei ollu kivaa, kun kukaan ei oikeen kertonut mikä oli homman nimi vaan mut kärrättiin pyörätuolilla lastenosastolle ja samantien tippa käteen.
Viikon verran vietin sairaalassa, äiti ja iskä opetteli laskemaan hiilihydraatteja, pistämään insuliinia ja mittaamaan verensokeria. Muistan et ensimmäinen pistos oli ihan kauhee ja pelkäsin ihan sairaasti, mut nopeesti siihen tottu ja koska pian kymmenen vuotta diabeetikkona niin ei tunnu kyllä oikeen miltään enää!:-D JOTEN EI, SE EI SATU. (tohon kysymykseen oon saanu vuosien varrella vastata ihan liian monta kertaa! Ja varmasti joudun vastata myös tulevaisuudessa... )
Viikon jälkee pääsi kotiin, mutta joutu kuitenki ramppaa sairaalassa vähän väliä, alku oli aika vaikee.Oli hirveetä ku ei yhtäkkii saanukkaa syyä mitä halus ja millon halus. Lisäks aluks en saanu syyä karkkeja ollenkaan, pelkkiä sokerittomia kakkoja :-D Kaksoispistos hoidolla mentiin pari vuotta ja koska oma haima toimi vielä nii oli tosi hankalaa pitää arvot hyvinä!
Sitten alko pikkuhiljaa menee paremmin ja ku vaihettiin kaksoispistos hoidosta novorapidiin ja lantukseen (nykyään käytän levemiriä) niin alko sujua :) Opettelin pistämään ite, kun sain kynät käyttöön (ennen noita kyniä pistettii semmosilla ruiskuilla :P )Diabetes tottakai rajotti jonkin verran elämää, en esim. saanu aina lähtee yöks tai mennä koulun mukana kaikkiin juttuihin, kun en osannu ite hoitaa tarpeeks et vastuun ois voinu antaa mulle. Eikä ollu ketään joka ois voinu hoitaa. Ekoilla luokilla mulla oli oma avustaja, joka mittas mun verensokerin ennen ruokaa ja laski hiilihydraatit.
Ei mulla kuitenkaa diabeteksen takia oo mitään traumoja, päinvastoin. Oon oppinu ehkä osittain tän sairauden ansiosta itsenäisemmäks nopeemmin ku muut ja hoitamaan itteeni. Ei se mun syömistä tosin kauheesti rajota, saan syyä ihan kaikkee niinku muutki. Light limsat on ehkä ainut poikkeus. En oo juonu sokerilimsaa lasillista enempää moneen vuoteen, enkä kyllä joiskaan, ei se maistu miltään ku on tottunu juomaa lightia :D
Diabetes on tuonu mun elämään myös uusia ihmisiä. Oon osallistunu jo monta kertaa Diabetesliiton järjestämille leireille, joista oon saanu tosi paljon vertaistukee ja se on ollu tosi tärkeetä, koska vaikka miten yrittäisin selittää ei kukaan muu ymmärrä ku semmonen ihminen joka on ihan samassa tilanteessa.
Tää onki ollu yks riitojen aihe vanhempien kanssa, ei ne voi tajuta millasta paskaa tää suoraan sanottuna välillä on. Joka päivä täytyy kattoo mitä syö(tai niinku ainaki laskee hiilarit), pistää ja muistaa aina kuljettaa mukana jotaki matalia verensokereita varten!En oo koskaa kokonaa pyöryny, mutta muutaman kerran on kyll ollu lähellä.
Verensokeri on myös ollu tosi korkeella, mutta nyt mulla on hyvä tasapaino. Osittain se ehkä johtuu siitä et mulla on sopivat annostukset insuliineissa, osittain koska ei enää kauheesti kasvuhormonia oo kehossa joka sekottais systeemiä :-D
Nykyään oon aika sinut tän sairauden kaa, vaikka tottakai tulee välillä mietittyy et miks minä, miksei joku muu ja oliko tää mun vika yms.Lisäks se, että on erilainen, joutuu raahaa kaikkee diabetes kamaa mukana jne. on tottakai semmone mikä ärsyttää.
Ja uskon ettei kovin moni ees tajua mitä kaikkee mä käyn läpi joka päivä, luultavasti mun elämän loppuun asti. Kaverit & perhe näkee tottakai aina välillä ku pistän ja tietää koska mulle pitää syöttää jotain ku on menny matalaks, mutta silti en usko et ne tai kukaan kauheesti ajattelee millasta ois oikeesti elää diabeetikkona 24 tuntia vuorokaudessa 365 päivää vuodessa. Miltä tuntuu pistää joka ikinen päivä, monta kertaa ja miten voi aina muistaa ottaa jotain mukaan jne. Voin kertoo ettei se oikeesti oo helppoa, vaikka se onki mun rutiinia enkä voi muuta, koska se on muuten henki pois.
Jossain kuitenki syvällä mun aivoissa on joku pieni tyyppi, joka sanoo, että EHKÄ, EHKÄ, ehkä jonain päivänä joku keksii miten sut parannetaan.
En tiiä kyllä miltä tuntuis elää ilman tätä, outoo varmaan, koska en oo syöny 10 vuotee mitää ilman et oisin pistäny tai ees miettiny verensokeria. En muista enää miltä tuntuu syyä mitä haluaa, millon haluaa tarvimatta pistää.
Kuitenki oon selvinny nää 10 vuotta melkeenpä paremmin ku hyvin. Luultavasti, koska mun asenne on ollu suht hyvä. Uskon et jos oisin sairastunu esim. 13-vuotiaana nii ois varmasti ollu paljon vaikeempaa.
Sekin, että jos ei oikeesti hoida niin siitä sit tulee seurauksia, erilaisia lisäsairuksia ja muita ongelmia.
Joten aion kyllä jatkossaki hoitaa itteäni, vaikka se välillä ottaaki päähän. :')
---
JA HEI KYSYKÄÄ JO JÄI KYSYTTÄVÄÄ!
Voitte myös lukee lisää osoitteesta www.diabetesliitto.fi
Ja tsekatkaa TÄÄ SIVU , voisin oikeesti reblogata tolta melkeen kaiken!
